Minun on hirveän vaikea sallia itseni tuntea ylpeyttä. Kamppaan itseni heti, jos huomaan tuntevani sitä. Ylentäväni yhtään itseni. Tuhatmiljoonabiljoonaa kertaa mieluummin tunnen häpeää ja syyllisyyttä kuin ylpeyttä. Syyllisyys olikin aiemmin koko elämääni sävyttänyt perustunne. Vuosikymmenten varjoissa lymynnyt tuttu ja turvallinen musta viitta, joka tukahdutti iloa pulppuavaa olemukstani, vaikka väitti olevansa sen ystävä. Aina valmiina nykäisemään kädestä, jotta suusta tulee: "Anteeksi, että sanoin noin, eihän sinulle tullut paha mieli!" (vaikka olisi sanonut aiheesta), "Anteeksi, että tein niin tai näin tai noin!" (ja taivuin miljoonalle mutkalle.. ei ihme, että selässäni oli skolioosi), "Anteeksi, että olen olemassa!" Ja tarkoitin sitä joku solullani. Ei niin, että olisin osannut tuntea ylpeyttä ja sen puuskassa noin tuhahtanut. Vaan oikeasti halusin mennä ulos sysimustaan syyssäähän, kaivaa kuopan ja käpertyä sinne kuolemaan. Niin syvää oli erillisyyden ja huonommuuden tunteeni. Epäonnistunut ihminen siis kerta kaikkiaan.
Olin myös lapsuudessani perheeni musta lammas. Syyllinen kaikkeen, mitä 2 ja 4 vuotta nuoremmat pikkuveljetkin tekivät, koska isosisarus on kuulemma veljensä vahti ja koska kuulemma yllytin. Otin tukkapöllyjä vastaan usein koko sisarusparven puolesta.
Kesien alussa kun veljille ajettiin lyhyet siilit, niin jotain kuoli aina samalla sisälläni. Tiesin, että nyt kaikki se fyysinen väkivaltarankaisu tulee minulle. Hah, en minä sitä silloin ymmärtänyt fyysiseksi väkivallaksi. Luulin, että oikeasti ansaitsen ne hiuksista tarrautumiset, joissa itse olin yhtään pienintäkään elettä, ajatusta tai sisimmän halua laittanut johonkin, mikä oli kiellettyä ja minkä veljeni olivat tehneet.
Ikään kuin me olisimme yhtä. Ikään kuin heillä ei olisi mitään omaa tahtoa tai päätäntävaltaa itseensä. Kunnon 'Näin koulutat lapsesi rajattomaksi" -oppikirjaesimerkkejä.
Mutta sisälläni kasvoi katkeruus niistä kerroista, joissa itse olin yrittänyt estää toisia tekemästä jotakin kiellettyä. Tai joissa minulla ei ollut osaa tai arpaa mihinkään. Minun päälleni vaan kaadettiin aikuisen pahaa oloa tuskallisilla huokauksilla, huudolla, sillä hiuksista ravistamalla tai nurkkaan ajamalla.
Lähes koko olemukseni huusikin sitten, että "Tänne vaan syyllisyys ja häpeä!" jota olin valmis tuntemaan suunnilleen koko maailman puolesta, etten vain vahingossakaan tuntisi ylpeyttä!" Minua koulukiusattiin. Olin fyysisesti ja henkisesti väkivaltaisessa suhteessa 18-21-vuotiaana, jossa naimisiin menon jälkeen toinen kohteli minua kuin omistamaansa esinettä. Yritinkin itsemurhaa yhden raiskauksen jälkeen.
Koko aikuiselämäni olen vähä vähältä opetellut tervettä rajanvetoa. Tervettä rakkaudella itseäni suojelevan vihan vapauttamista ihan 22-vuotiaana aloitetusta ekasta terapiasta lähtien.
Toisessa avioliitossani, parisuhteessani lasteni isän kanssa (23-35-vuotiaana) syyllisyyttä oli minussa niin valtavasti, että olin tietysti myös helvetin taitava syyllistämään toista. Eihän sitä yksin pysty koko lastia kantaa, vaan kyllä sitä valuu helposti muille. Pirskottelemme ympäriinsä menemään ja välillä kaadamme tynnyrillä toisten päälle sitä, mitä emme kestä tuntea itsessämme.
Ja myös se, mikä toisissa ärsyttää ja mistä toisia tuomitsemme on se, jota emme itse itsessämme kestä. Minä huomaan tuomitsevani itsensä korottajia. Harvemmin huomaan puhuvani paskaa muista ihmisistä enää. Mutta niistä, jotka korottavat itseään, niitä kamppailen sisäisellä puheellani ja myös niiden ystävieni kanssa, jotka sille tuomitsemisen tielle lähtevät.
Samalla olen kuitenkin opetellut sietämään sitä, että teen someen postauksia niinäkin päivinä, joissa olen täynnä ylivoimaa ja valoa ja rakkautta ja hehkutan menemään. Vaikka jälkikäteen kamppaankin monesti sitten vielä itseni, laitan polvilleni, jos elämä ei ole laittanut sitä ennen.
Tänä päivänä minä olen siis ylpeyteni ääressä ihmettelemässä, että josko sen uskaltaisi päästää vihdoin valloilleen ihan kokonaan. Josko ei pienentäisi ja syyllistäisi itseään enää. Sallisi tuntea tukahdutetun ylpeytensä silläkin uhalla, että tulee hylätyksi. Että näyttää naurettavalta toisten niiden silmissä, jotka mieluummin takertuvat syyllisyyteen.
Ne, jotka todella itse ovat tuon varjossa olevan ylpeytensä kohdanneet pohjia myöten, he tuntevat puhdasta myötätuntoa ihmisiin, jotka astuvat ulos kuorestaan ja alkavat lentää. Jotka suostuvat antaa tukahdutetun ylpeyden tuulten välillä nostaa heidät kokemaan itsensä toisia upeammaksi, ylemmäksi, eivätkä ihan sillä sekunnilla kamppaa itseään, kun tiedostavat pisarankin ylpeyttään. Sallivat sen tukahdutetun ylpeydenkin tulla ulos ja näkyä.
Kaikkihan me siis olemme tasavertaisia, vaikka joku osaakin jonkun jutun paremmin ja toinen toisen jutun.
Hieman yli vuosi sitten tapahtuneen eron jälkeen itsetuntoni räjähti vihdoin kunnolla auki ja siitä lähtien olen jatkuvasti "Tiennyt, kuka olen ja mitä olen tullut tänne tekemään." Mikään ei koskaan ole tuntunut paremmalta kuin sellainen syvä luihin ja ytimiin pureutunut ravitseva yhteys omaan olemukseensa.
Kuitenkin tiedän, että jos en suostu tuntea kaikkea sitä vääristynyttäkin ylpeyden tunnetta, ei tukahdutettu ylpeys minussa koskaan vapaudu kokonaan. En koskaan ota täysin haltuuni tervettä omanarvontunnettani. Siksi lokakuun lopun naisten syväparantavalla retriitillä suostumme muiden tunteiden lisäksi avaamaan sisäisten kuningattariemme holvikaarelliset raskaat ja korkeat metalliovet ja paukuttelemme välillä menemään niin leuka pystyssä, ai että!
Tämä mulle tänä aamuna kerrottiin, kun ohjaukseni taas veti filminauhalla silmien ja korvien edessä tietoa siitä, mitä kaikkea retriitin koko ajan tarkentuva ohjelma pitää sisällään.
Mä niin odotan tuota! Pakkaanpa itselleni jotkut korkkarit ja kuningatarasun mukaan ja laitan sähköpostia ja kehotan nyt muitakin osallistuvia kanssasiskoja niin tekemään 🥰❤️💃
Muutama paikka vielä vapaana. Kurkkaa nettisivuilta juliakuu. com naisten syväparantava retriitti "Pyhä seksuaalivoima ja turvan ankkuri" ja kuuntele, kutsuuko suakin iskeä kuningattaren kruunu vihdoin päähäsi
Muuten: jos jäi epäselväksi, niin "nenä pystyssä" on siis prosessivaihe, jossa vapautetaan tukahdutettua ylpeyttä, eikä siihen jäädä kiinni. Mutta jos siihen ei suostu astua, jää jumiin sitä edeltävään prossessivaiheeseen. Siitä kyllä valutaan ja maadoitutaan syvemmälle siihen lempeään vahvaan oikeudenmukaisuudella hallitsevaan kuningattaruuteen. Naiseen, joka tietää tasan tarkkaan olevansa tasavertainen muiden kanssa, vaikka onkin joitain ominaisuuksiaan ja kykyjään hionutkin timanttisiksi 💎💎
